|
Markku Pölönen paras casino victoria, ihanan naiveja ja hyväntuulisia elokuvia. Tällaisille on tilausta harmaan arjen keskellä. Myös erittäin miellyttävä ihminen. 5. Vares (Suomalinen visuaalisesti upea laadukas kliseinen rikosleffa höystettynä mainiolla huumorilla. Täydellistä) Kaurismäki, M. Valehtelija Hienoja elokuvia ovat tehneet mm myös Rastimo, Niskanen, Tulio, Mollberg, Ijäs, Mika Kaurismäki, Saarela ja Veikko Aaltonen. Matti Kassila, kansan suosikki Palmu-elokuvistaan, mutta tehnyt myös muita hienoja elokuvia, kuten Sininen viikko ja Elokuu. Hieno mies (nykyään) 10. Pitkä Kuuma Kesä (Paras nuorisoleffa joka Suomessa on tehty. Hauska ja hyvin kirjoitettu) Kylläpäs niitä hyviä ohjaajia tulikin yhtäkkiä paljon mieleen. 6. Kummeli Kultakuume (Legendaarista!) 5. Yhden yön hinta: Kansainvälisellä film noir-reseptillä tehty kotimainen tyly poliisielokuva. Toisaalta kuitenkin tahattoman koominen elokuva, sillä poliisien ja alamaailman elämä 1950-luvun Helsingissä tuskin oli samanlaista kuin Los Angelesissa. Tästä elokuvasta löytyvät kaikki ne tyylilajin piirteet, joita nykyisin kutsutaan kliseiksi. ja Mantila ja Lampela ja Härö 7. Rukajärven tie. Tuntemattoman jälkeen ensimmäinen onnistunut kotimainen sotaelokuva. Kassila: Komisario Palmun erehdys Vaala: Juurakon Hulda Elokuvan teemat liittyvдt lasten oikeuksiin, ja erityisesti oikeuteen saada kдydд koulua. Tдmд teema on yhtдlдinen kansainvдlisen lastenoikeuksien jдrjestцn UNICEF:n kanssa, joka on elokuvan aatteellinen yhteistyцkumppani yhdessд taiteilija Aleksanteri Ahola-Valon elдmдntyцtд vaalivan VALOLA SДДTIЦN kanssa. VALO elokuva on yksi puheenvuoro Unicefille tдrkeдstд teemasta: Lapsen oikeudesta kдydд koulua. Koulutus on erдs tдrkeimmistд keinoista parantaa lasten asemaa. PARAS ELOKUVA Tдrkeд osuutensa tдssд tuotannossa on alueellisella yhteistyцllд. Elokuvan kautta luodaan elдvдд yhteistyцverkostoa elokuva-alan ja kuvauspaikkakuntien vдlille. Elokuva kuvattiin Oulun seudulla free casino games slots vegas, Haukiputaan suomalainen casino memes, Iin ja Yli-Iin kunnassa sekд Pohjois-Ruotsissa Luulajassa kesдllд ja syksyllд 2004. Ensi-ilta elokuvateattereissa on 7. lokakuuta 2005. Elokuva esitetддn myцs Ruotsissa ja Norjassa elokuvateattereissa. Elokuva on suomalais-ruotsalais-norjalainen yhteistyц. Tдmдn elokuvan myцtд kolme pohjoismaista draamatuottajaa ovat aloittaneet yhteistyцn. Elokuvan vastaava tuottaja Periferia Productions on Oulun seudulla Iiґssд toimiva elokuvatuotantoyhtiц. Pohjoismaiset yhteistuottajat ovat ruotsalainen tuottaja John Olsson, Giraff Film ja Peter Possne, SONET Film sekд oslolaiset tuottaja-ohjaajat Thomas Robsahm ja Margreth Olin euro casino suomi nimi, Speranza Film. Pohjoismaiset elokuvainstituutit sekд Pohjoismainen elokuva- ja tv-sддtiц tukevat tuotantoa. Elokuvan käsikirjoituksen on laatinut kirjailija Inkeri Kilpinen – rautaista tawaraa. Varsinaisen elokuvasovituksen siitä on tehnyt dramaturgi Elina Halttunen. Dialogi on (ajanmukaisesta?) kirjakielisyydestään huolimatta erittäin jouhevaa. Pisteet: rating 90,000 Kotimainen sotaelokuva on aina tapaus. Sitä pitää vyöryä katsomaan sankoin joukoin (mummut ja vaaritkin innostuvat lähtemään eläviin kuviin) ja katsomossa istutaan sitten hartaana kuin kirkossa (kunnes joku Rokka panee yleisön hörähtämään). Koska ”tuntemattomasta lotasta” ei ennen ole ollut kunnon elokuvaa, tälle leffalle oli selkeä tilaus. Yhdessä Lotta Svärd Säätiön kanssa tuotettu Lupaus ei ole Väinö Linnaa, mutta vuosikausien hyssyttelyn ja vähättelyn taakse kätketyn lottajärjestön toimintaa se esittelee yhtä kiehtovasti kuin Tuntematon sotilas asian tutumpaa puolta. Ohjaaja Ilkka Vanne käsittelee sotaa hyvin perinteisesti, mikä on lopulta tämän lajityypin elokuvalle ihan sopivaa. Hienoa lopulta on se, että Laura Birn, Karoliina Vanne, Hanna Lekander ja elokuvan muut naiset ovat saaneet ohjaajan käsittelyssä olla hyvällä tavalla moderneja. He näyttelevät uskottavasti 1940-luvun naisia, mutta eivät tee sitä samoin kuin tuon ajan naisnäyttelijät monesti. Sodassa ei mitään nukenkasvoisia kirkujia kaivata. Mukavaa on, että mieshahmot eivät lisäksi jää tästä huolimatta naisten varjoon. Ja mitenkä voisivatkaan, onhan herroilla Kari Hietalahdesta Turkka Mastomäkeen ja Ville Virtaseen rutkasti karismaa. ”Edeltäjääni Paula Talaskiveä http://www.hs.fi/haku/?search-term=Paula%20Talaskive%C3%A4 kiitän siitä, että hän päästi minut rinnalleen kirjoittamaan elokuvasta ja arvostelemaan elokuvia. Ja kriitikko Heikki Eteläpäätä http://www.hs.fi/haku/?search-term=Heikki%20Etel%C3%A4p%C3%A4%C3%A4t%C3%A4 kiitän siitä, että hän otti minut osaksi helsinkiläisten elokuvakriitikoiden piiriä”, Ylänen kertoo. Ylänen tunnetaan sujuvasta kynästään sekä laajasta kulttuuritietämyksestään. Hän myös tuki Aki Kaurismäkeä http://www.hs.fi/haku/?search-term=Aki%20Kaurism%C3%A4ke%C3%A4 jo kauan ennen kuin suomalaisohjaajan ovet aukesivat maailmalle. Vuonna 2005 Helsingin Sanomien haastattelussa Ylänen korosti olevansa ennen kaikkea toimittaja eikä esseisti. Kati Sinisalon http://www.hs.fi/haku/?search-term=Kati%20Sinisalon toimittamassa kirjassa Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle Ylänen listasi elokuvasuosikkejaan. Kirja julkaistiin vuonna 2005. Jussi-juhlassa Helsingin Kaapelitehtaalla Helena Ylästä ja hänen työtään kiitettiin. ”Hänen vahva ja persoonallinen äänensä on unohtumaton osa suomalaisen elokuvan ja elokuvataiteen historiaa”, Jussi-juhlassa todettiin. ”Olen elokuva-arvostelijana kansanihminen, oppimaton. Elokuvakatsomiseni pohja on ohjelmistossa parhaat online casino japanese, siis siinä mitä Helsingissä on esitetty. Olen katsonut kauhean paljon viihdettä – omaksi huvikseni”, Ylänen kertoi eläkkeelle jäädessään Helsingin Sanomissa 2005. Jos suomalainen elokuva ei ehkä yleisemmin vielä noussut kansainväliseksi brändiksi, suomalaisesta dokumenttielokuvasta kyllä tuli käsite ulkomaisillakin foorumeilla. Kotimaassa sen profiilia nostivat mm. Helsingissä vuodesta 2001 järjestetty Docpoint-festivaali ja vuodesta 2002 lähtien jaettu parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinto.
Omana joukkonaan dokumentaristeista erottuivat maailmanmatkaajat. Vuosikymmenen huomatuin suomalainen dokumenttielokuva oli Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta (Millennium Film Oy Ltd, Baabeli Ky, 2004), lukuisilla kansainvälisillä palkinnoilla laakeroitu kuvaus lapsista Tshetshenian sodassa. Entisen Neuvostoliiton alueella liikkui myös Arto Halonen elokuvissaan Taivasta vasten (2000), Pavlovin koirat (2006) ja Pyhän kirjan varjo (2008 - kaikki Art Films Production AFP Oy). Työpari Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio jatkoivat dokumenteissaan (esim. Elämän äidit. Giron-Filmi Oy, 2002) arktisten alkuperäiskansojen kuvausta. Samaan elämänpiiriin sijoittuivat myös heidän fiktioelokuvansa paras casino island, joista etenkin Seitsemän laulua tundralta (Jörn Donner Productions Oy, 2000) herätti paljon huomiota ulkomaillakin. Oman sijansa suomalaisen elämänmuodon kuvaajana otti vahvaa nousukautta elänyt dokumenttielokuva. Teatterilevityksen saaneista dokumenteista esimerkiksi Veikko Aaltosen trilogia Maa (2001), Työväenluokka (2004) ja Paimenet (2005 - kaikki Alppiharjun Elokuva Oy) jäljitti elinkeinojen ja perinteiden murrosta. Kansallisen historian vaiheita kartoitettiin myös dokumentin keinoin. Esimerkiksi Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot (2006) ja Punk - tauti joka ei tapa (2008 - molemmat Illume Oy) käsittelivät poliittisen laululiikkeen ja punk-ilmiön kautta musiikin roolia yhteiskunnan murrosvaiheissa ja Taru Mäkelän Saalis (Kinotar, 2007) suomalaisen kapitalismin historiaa. Niin ikään 1990-luvun dokumenteissa käynnistynyt matka subjektiiviseen kokemukseen jatkui esimerkiksi Kiti Luostarisen elokuvassa Kuoleman kasvot (Kiti Luostarinen Production Ky, 2003) ja Visa Koiso-Kanttilan elokuvissa Isältä pojalle (2004) ja Talvinen matka (2007 - molemmat Gerillafilmi Oy).
1990-luvun menestysten viitoittamalla tiellä suomalainen elokuva etsi mielellään aiheensa kansallisesta perinteestä. Kestoaihe jatkosota innoitti Åke Lindmanin isänmaallisiin taistelukuvauksiin Framom främsta linjen / Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007 - molemmat Åke Lindman Film-Production Oy), ja näiden rinnalle tuotiin lapsi- ja naisnäkökulmaa esimerkiksi Klaus Härön elokuvassa Äideistä parhain (MRP Matila Röhr Productions Oy, 2005) ja Lauri Törhösen elokuvassa Hylätyt talot, autiot pihat (Jörn Donner Productions Oy, 2000). Esimerkiksi Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa (Artista-Filmi, 2005), Törhösen Raja 1918 (Border Productions Oy, 2007) ja Aku Louhimiehen Käsky (Helsinki-filmi Oy, 2008) olivat puolestaan uuden vuosituhannen tulkintoja Suomen itsenäistymisen vaiheista.
Kannattiko SES:in panostaa juuri näihin elokuviin? Toimitusjohtaja Irina Krohn muistuttaa, että elokuvan onnistumista voi mitata muutenkin kuin yleisömäärillä. Krohn kuitenkin myöntää olevansa pettynyt, jos elokuva ei löydä yleisöjä. Elokuvan tekeminen on pitkä prosessi, aikaa ideasta ensi-iltaan kuluu keskimäärin puolitoista vuotta. Elokuvasäätiö osallistuu projektiin alusta saakka jakamalla käsikirjoitus- ja kehittelytukea. Ylivoimaisesti merkittävin on kuitenkin elokuvalle myönnettävä tuotantotuki. Vielä huonommin menestyi J.P. Valkeapään He ovat paenneet - tukea 750 000 euroa, katsojia reilu 3000. Elokuva voi saada tuotantotukea maksimissaan miljoona euroa. Käytännössä suurin tuki on kuitenkin jäänyt 800 000 euroon. Vuosina 2005-2014 suurimman tuen sai neljä elokuvaa: _Napapiirin sankarit, Hella W finland casino hotels, Vuonna 85 _ja Aikuisten poika. – Elokuvalla on muitakin arvoja kuin katsojamäärä. Valkeapään elokuva palkittiin neljällä Jussilla ja se oli ehdolla kansainvälisesti arvostetuilla Venetsian ja Toronton elokuvafestivaaleilla, huomauttaa Krohn. Suomessa elokuva-alan taloudellista riskiä pienentää tukijärjestelmä, jota hallinnoi Suomen elokuvasäätiö SES. Se jakaa elokuvalle vuosittain veikkausvoittovaroista noin 20 miljoonaa euroa. Keskimäärin pitkää fiktioelokuvaa tuetaan noin puolella miljoonalla eurolla. Elokuva-alalle on myös tyypillistä se, että vain pieni osa elokuvista tuottaa voittoa. Valtaosa keikkuu juuri ja juuri nenä veden pinnan yläpuolella tai jää armotta tappiolle. Toisessa ääripäässä lippua kohti laskettu tuki jää euron pintaan. Esimerkiksi tarkastelujaksomme katsotuin elokuva, Aleksi Mäkelän ohjaama Matti. sai elokuvasäätiöltä 500 000 euroa. Tuki katsojaa kohti oli 1,08 euroa. Elokuva-alan tuotantoyhtiöissä hankkeeseen on suhtauduttu varauksella. Krohn arvelee, että palautettavat summat olisivat todennäköisesti pienehköjä, jopa niin pieniä, että hallinnointikulut tulisivat kalliimmiksi. 1930-luvun lopulla tuotanto kasvoi noin 20 elokuvaan vuodessa ja lyhyitä keskeytyksiä lukuunottamatta pysyi käynnissä ja jatkui määrältään varsin tasaisena myös sodan aikana. Yleisömenestys oli taattu, kun muut huvitilaisuudet olivat säännösteltyjä ja ulkomaisia elokuvia oli tavallista niukemmin tarjolla. Tuolloin jokainen kotimainen elokuva sai keskimäärin 400 000 katsojaa eli enemmän kuin 10% maan väkiluvusta ja kymmenen kertaa enemmän kuin 1990-luvulla keskimäärin. Kauden merkkipaaluina voidaan pitää Suomi-Filmin perustamista 1919 ja Erkki Karun (1887-1935) astumista yhtiön johtoon: Karu oli suomalaisen elokuvan varsinainen perustanlaskija sekä taiteellisella että teollisella saralla. Hän vaikutti tulevien vuosien kahden suurimman yhtiön, Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden, perustajana, johtajana sekä ohjaaja-käsikirjoittajana. Jos halutaan etsiä jotakin yhteistä nimittäjää tai valtatrendiä tämän aikakuden suomalaiselle elokuvalle video slots in vegas, niin yksi keskeinen suunta voisi olla paluu lajityyppeihin, kansalliseen perinteeseen ja kansallisen identiteetin etsintään. Niinpä esimerkiksi Rukajärven tie live poll results, Pikkusisar tai Lauri Törhösen Hylätyt talot, autiot pihat (2000) merkitsevät paluuta sekä sotaelokuvaan että sodan kokemukseen uusin näkökulmin, niin rintaman kuin kotirintaman tasalta; Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003) sekä Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002) palaavat menneiden vuosikymmenien taiteilijatarinoihin, sekä populaarikulttuurin että kansallisten suurmiesten historiaan. Häjyt kertoo modernin version pohjalaisesta puukkojunkkaritarinasta, Kuningasjätkä palaa tukkilaiselokuvien ja Lapin kullan kimallus Lappi- ja kullankaivajaelokuvien perinteeseen; Aki Kaurismäen Juha kertaa mykkäelokuvan perintöä ja on kaikkiaan neljäs filmatisointi Juhani Ahon klassikosta. Kaikki nämä elokuvat edustavat nimenomaan suomalaista kokemusta ja perinnettä, niiden takana on ajatus, että ne puhuttelevat lähinnä suomalaisia katsojia ja että niiden on löydettävä pääasiallinen yleisönsä Suomesta. Uusmedian ja multiplex-teattereiden miljöössä, yhdentyvässä Euroopassa ja globalisoituvassa maailmassa näyttää korostuvan tarve palata kansallisiin juuriin, pitää kiinni perinteestä ja kansallisista ominaispiirteistä. 1990-luvulla ja etenkin sen loppupuolella on ilmaantunut monia muitakin nuoria lahjakkuuksia, samalla kun esimerkiksi Veikko Aaltonen on kypsynyt parhaisiin suorituksiinsa traumaattisia seksi- ja perhesuhteita tutkivissa elokuvissaan Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993) ja Rakkaudella, Maire (1999) ja Juoksuhaudantie (2004). Vuosikymmenelle on ollut ominaista myös naisohjaajien vahva panos: Pirjo Honkasalon dokumentit ja sisarusdraama Tulennielijä (1998), Kaisa Rastimon parisuhdetragikomedia Suolaista ja makeaa (1995) sekä perhedraama Säädyllinen murhenäytelmä (1998), Taru Mäkelän dokumentaariset (Lotat, 1996 ) ja fiktiiviset (Pikkusisar, 1999) lottakuvaukset sekä Auli Mantilan elokuvat Neitoperho (1997) ja Pelon maantiede (2000), jotka tutkivat väkivallan tematiikkaa naisnäkökulmasta. Niin ikään naiset ovat kunnostautuneet dokumenttielokuvien tekijöinä: Honkasalon ohella mm. Anu Kuivalainen, Kiti Luostarinen, Virpi Suutari & Susanna Helke ovat nostaneet lajin uudelle laadulliselle ja laajalti koskettavalle tasolle.
0 Commentaires
Laisser une réponse. |
Vuosituhannen vaihteessa suomalainen elokuva oli julkisuudessa kulttuurielämän kuumin puheenaihe. Vuosina 1998-99 kotimainen elokuva oli löytänyt uudelleen pitkään kadoksissa olleen yleisökontaktin, ja monet suomalaiset elokuvat olivat nousseet elokuvateatterien vetonauloiksi jopa ohi ulkomaisten hittituotteiden. Uusi vuosikymmen tarjosi lisää hyviä uutisia. Vuonna 2003 Aleksi Mäkelän Pahat pojat (Solar Films Inc. Oy) keräsi "turhapurolaiset" 600 000 katsojaa, enemmän kuin mikään suomalainen elokuva sitten 1980-luvun. Samoihin aikoihin kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisohjaajan Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (Sputnik Oy, 2002) palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla ja oli ehdolla parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Katsojia se keräsi maailmalla yli kaksi miljoonaa. Kun tähän yhdistettiin suomalaisten pop-artistien läpimurto ulkomaiden listoille, ehtivät yltiöpäisimmät julistaa suomalaisen viihdeteollisuuden maailmanvalloituksen muutaman vuoden asiaksi.
Vuosikymmenen voittajiin lukeutuu ehdottomasti myös lastenelokuva, joka usein hyödynsi onnistuneesti tv:ssä ja lastenkirjoissa alkunsa saaneita suosikkihahmoja. Näitä menestyksiä olivat esimerkiksi Olli Saarelan Rölli ja metsänhenki (2001), Pekka Lehtosaaren Röllin sydän (2007 - molemmat Matila Röhr Productions), Kaisa Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu (Kinotaurus Oy, 2002) ja Mari Rantasilan Risto Räppääjä (Kinotar, 2008). Dokumenttien ohella lastenelokuvat olivat usein kansainvälisintä suomalaista elokuvaa, kuten osoittavat vaikkapa Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (Lumifilm Oy, 2004) ja Klaus Härön elokuvan Elina - som om jag inte fanns / Näkymätön Elina (Kinoproduction Oy, FilmLance International AB, 2003) ulkomailla saama tunnustus sekä sellaiset jo lähtökohtaisesti ulkomaanmarkkinoille suunnatut elokuvat kuin Juha Wuolijoen Joulutarina (Snapper Films Oy, 2007) ja Kari Juusosen ja Michael Hegnerin Niko - lentäjän poika (Anima Vitae 
Elokuvien tuotantoajat pitenivät, niinpä ohjaajien tuotannot karttuivat hitaammin kuin aiempina vuosikymmeninä. 2000-luvun tuotteliaimmat ohjaajat Aleksi Mäkelä ja Aku Louhimies ohjasivat 6 elokuvaa kumpikin. 5 pitkään elokuvaan ylsivät Arto Halonen, Timo Koivusalo ja Markku Pölönen, 4 elokuvaan Veikko Aaltonen sekä työpari Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio. 3 elokuvan ohjaajia olivat Jouko Aaltonen, Klaus Härö, Dome Karukoski, Ere Kokkonen, Pekka Lehto, Olli Saarela, Jukka-Pekka Siili ja Johanna Vuoksenmaa.
Flux RSS
